Kultarinta on dramatisointi Anni Kytömäen samannimisestä romaanista. Se on maagisen realismin höystämä tarina ihmisen selviämisestä mullistusten aikaan. Selviytymään auttaa rakkaus: miehen ja naisen, isän ja tyttären välillä sekä rakkaus luontoon.
Kultarinta kuvaa sisällissodan runtelemaa, kahtia jakautuvaa Suomea. Se on kertomus miehestä, joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi, naisesta, joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa ja tyttärestä, joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi.
Anni Kytömäen Kultarinta oli ilmestymisvuonnaan 2014 Finlandia-ehdokkaana. Hän sai teoksestaan Kaarlen palkinnon, Blogistanian Finlandian, Tulenkantaja-palkinnon sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.
”Onnittelut ohjaaja Maiju Sallakselle rohkeudesta ja karhun luoneille puvustajille ja maskeeraajille taidosta. En tiedä, kuka on luonut karhun kuonon, mutta siinä on jotain nerokasta. Myös karhuna hikoilevat näyttelijät Teemu Koskinen ja Peter-Sebastian Lehtonen ansaitsevat ylimääräiset aplodit. Katsoja ei mieti hetkeäkään, kuka siellä on sisällä. (—) Kultarinta on muutenkin näyttelijöiden juhlaa. Esitys kulkee heidän ansiostaan pitkin metsiä ja soita niin intensiivisesti ja intohimoisesti, että katsojienkin pohkeet ovat reilun kahden tunnin rupeaman jälkeen hellinä. (—) Yksi huippuhetkiä on Palmgrenin pyörämatka halki metsän. Katsoja saa nauttia Kytömäen tekstistä kaikessa rauhassa. (—) Lavastus ja valot luovat mukavan eleettömästi sadunomaisen tunnelman ja metsän, johon lintujen äänet tuovat juuri sopivasti eloa. Hyttysten ininä on jo niin todellista, että alkaa melkein ahdistaa.” Matti Kuusela / Satakunnan Kansa 19.1.2018
”Toteutus on visuaalisesti häkellyttävän kaunis. Valosuunnittelija Timo Alhanen, jonka kädenjälki myös Porin Oopperan Ratsumies-oopperassa (2017) keräsi kiitosta, onnistuu Kultarinnassa luomaan teoksen henkeä tukevan taianomaisen maailman. Kun tähän lisätään Pontus Keton suunnittelema vivahteikas, oivaltava ja todentuntuinen äänimaailma ja Annukka Pykäläisen yksinkertaisen vähäeleinen lavastus, niin tarjolla on aisteja hivelevä kokonaistaideteos. (—) Harvoin näkee näyttämöllä näin taiten toteutettuja siirtymiä tilanteesta ja ajankohdasta toiseen. (—) Stenforsin rooli on kuin mittatilaustyönä Palmgrenille tehty. Hän sukeltaa rooliinsa vahvasti, mutta samalla myös herkästi tulkiten. Terhi Suorlahti luo uskottavat karaktäärit Stenforsin äidin ja tyttären roolissa. Kauttalinjan näyttelijätyö on luontevaa ja uskottavaa.” Tarja Tiilimäki / Uusi Aika 31.1.2018
”Sekä Palmgren että Suorlahti ovat sisäistäneet roolinsa hienosti ja etenkin Suorlahti tavoittaa Mallan roolissa hienovaraisesti sekä lapsen että nuoren tytön olemuksen. Näyttelijä esittää Kultarinnassa myös Erikin alkoholistiäitiä. (—) Arkirealismiin satua sekoittava tarina on pohjimmiltaan herkkä ja kaunis. (—) Luonto on vahvasti esillä myös näytelmän kiehtovassa visualisoinnissa ja äänimaailmassa.” Maarit Anttila / Länsi-Suomi 19.1.2018
”Ilkka Aron vakuuttava näyttelijäntyö luo juurevan roolikuvan sekä patruunasta että psykiatrista. Mirva Tolppanen rakentaa raikkaan ja kokonaisvaltaisen luonnehdinnan Lidiasta, jonka punainen kynä piirtää viimeisen kirjaimensa vasta, kun sairaus katkaisee elämän. Kun Aro ja Tolppanen tukeutuvat enemmän realismiin, kahden muun päähenkilön kuvat piirtyvät toisenlaisen näyttelijäntyön keinoin. Reidar Palmgren yhdistelee perinteistä yksilöpsykologista varantoa, symbolista ja ekspressiivistä ilmaisua sekä rajuakin heittäytymistä liittoon luonnonvoimien kanssa. Terhi Suorlahti näyttelee samalla intensiteetillä kaksi sangen erilaista roolia. Erikin äiti sortuu alkoholiin, joka on pojankin suuri ongelma halki elämän. Komean, vaikuttavan ja vivahteikkaan roolityön Suorlahti tekee Erikin tyttärenä Mallana. Mallalle syntyy myös erikoislaatuinen suhde Teemu Koskisen taitavasti näyttelemään erakoituneeseen Joeliin, mytologian ja mystiikan henkilöitymään. Keskeisimmissä jaksoissa tuloksena on juuri sitä lumoavaa, taianomaista ja vangitsevaa magiikkaa, joka synnyttää alkutekstin tehokkaimman ominaislaadun.” Jouko Grönholm / Teatteri & Tanssi 1-2018
Katsojakommentteja
”Onnittelut ohjaaja Maiju Sallakselle rohkeudesta ja karhun luoneille puvustajille ja maskeeraajille taidosta. En tiedä, kuka on luonut karhun kuonon, mutta siinä on jotain nerokasta. Myös karhuna hikoilevat näyttelijät Teemu Koskinen ja Peter-Sebastian Lehtonen ansaitsevat ylimääräiset aplodit. Katsoja ei mieti hetkeäkään, kuka siellä on sisällä. (—) Kultarinta on muutenkin näyttelijöiden juhlaa. Esitys kulkee heidän ansiostaan pitkin metsiä ja soita niin intensiivisesti ja intohimoisesti, että katsojienkin pohkeet ovat reilun kahden tunnin rupeaman jälkeen hellinä. (—) Yksi huippuhetkiä on Palmgrenin pyörämatka halki metsän. Katsoja saa nauttia Kytömäen tekstistä kaikessa rauhassa. (—) Lavastus ja valot luovat mukavan eleettömästi sadunomaisen tunnelman ja metsän, johon lintujen äänet tuovat juuri sopivasti eloa. Hyttysten ininä on jo niin todellista, että alkaa melkein ahdistaa.”
Matti Kuusela / Satakunnan Kansa 19.1.2018
”Toteutus on visuaalisesti häkellyttävän kaunis. Valosuunnittelija Timo Alhanen, jonka kädenjälki myös Porin Oopperan Ratsumies-oopperassa (2017) keräsi kiitosta, onnistuu Kultarinnassa luomaan teoksen henkeä tukevan taianomaisen maailman. Kun tähän lisätään Pontus Keton suunnittelema vivahteikas, oivaltava ja todentuntuinen äänimaailma ja Annukka Pykäläisen yksinkertaisen vähäeleinen lavastus, niin tarjolla on aisteja hivelevä kokonaistaideteos. (—) Harvoin näkee näyttämöllä näin taiten toteutettuja siirtymiä tilanteesta ja ajankohdasta toiseen. (—) Stenforsin rooli on kuin mittatilaustyönä Palmgrenille tehty. Hän sukeltaa rooliinsa vahvasti, mutta samalla myös herkästi tulkiten. Terhi Suorlahti luo uskottavat karaktäärit Stenforsin äidin ja tyttären roolissa. Kauttalinjan näyttelijätyö on luontevaa ja uskottavaa.”
Tarja Tiilimäki / Uusi Aika 31.1.2018
”Sekä Palmgren että Suorlahti ovat sisäistäneet roolinsa hienosti ja etenkin Suorlahti tavoittaa Mallan roolissa hienovaraisesti sekä lapsen että nuoren tytön olemuksen. Näyttelijä esittää Kultarinnassa myös Erikin alkoholistiäitiä. (—) Arkirealismiin satua sekoittava tarina on pohjimmiltaan herkkä ja kaunis. (—) Luonto on vahvasti esillä myös näytelmän kiehtovassa visualisoinnissa ja äänimaailmassa.”
Maarit Anttila / Länsi-Suomi 19.1.2018
”Ilkka Aron vakuuttava näyttelijäntyö luo juurevan roolikuvan sekä patruunasta että psykiatrista. Mirva Tolppanen rakentaa raikkaan ja kokonaisvaltaisen luonnehdinnan Lidiasta, jonka punainen kynä piirtää viimeisen kirjaimensa vasta, kun sairaus katkaisee elämän. Kun Aro ja Tolppanen tukeutuvat enemmän realismiin, kahden muun päähenkilön kuvat piirtyvät toisenlaisen näyttelijäntyön keinoin. Reidar Palmgren yhdistelee perinteistä yksilöpsykologista varantoa, symbolista ja ekspressiivistä ilmaisua sekä rajuakin heittäytymistä liittoon luonnonvoimien kanssa. Terhi Suorlahti näyttelee samalla intensiteetillä kaksi sangen erilaista roolia. Erikin äiti sortuu alkoholiin, joka on pojankin suuri ongelma halki elämän. Komean, vaikuttavan ja vivahteikkaan roolityön Suorlahti tekee Erikin tyttärenä Mallana. Mallalle syntyy myös erikoislaatuinen suhde Teemu Koskisen taitavasti näyttelemään erakoituneeseen Joeliin, mytologian ja mystiikan henkilöitymään. Keskeisimmissä jaksoissa tuloksena on juuri sitä lumoavaa, taianomaista ja vangitsevaa magiikkaa, joka synnyttää alkutekstin tehokkaimman ominaislaadun.”
Jouko Grönholm / Teatteri & Tanssi 1-2018